Hengähdystauko

Syysloma.

Ihana syysloma.

Nolla sosiopaattista keskenkasvuista hillumassa koulukyydissä.

Nolla karvanaamaista asennevikaista kuskia. JEI!

Ainoastaan kahtena aamuna herätyskello herätti.

Neljänä aamuna en pedannut sänkyä (tätä ei tapahdu milloinkaan normaalisti)

Useita päiviä hiihtelin pyjamassa aamusta iltaan. Ymmärsin toki pysyä kokoomuslaisista todella kaukana.

Yksi inspiraation sanelema hiustenleikkuu.

Useita loistavia lukukokemuksia. Useat niistä ottivat sijaa yön hiljaisina tunteina.

Rekkakuskeja jäillä- JEEESSSSS!!!

Käsittämättömiä määriä pikakahvia juotuna.

Yksi huoneen järjestyksenvaihto suoritettu. Sen lisäksi kaksi suunniteltuna, master plan odottaa vahvistusjoukkoja toteutusvaiheeseen, heidän laskelmoitu saapumisajankohta on organisoitu heti viikon alkuun.

Ensi vuoden kalenterit tehty valmiiksi kansioon- uusi kansio myös tehty.

Talvirenkaat vaihdatettu. Laitoin mekon päälle, pääsin jonon ohi. Tepsii joka kerta.

Äärimmäinen määrä Simon´s catteja katsottu. Jälkikasvu sai loistovihjeen opettajalta. Erittäin fiksu opettaja muutenkin mutta tämä sinetöi luottamukseni.

Muutama mainitsemisen arvoinen päikkäri- kokemus.

Viisitoista senttiä paperityötä pinosta selätetty.

Summa summarum. Olen huomannut että huomattava määrä asioita ottaa tapahtuakseen, omalla painollaan, kun sen saa fundeerata kaikessa rauhassa tukka sekaisin, pyjama päällä (kaukana kokoomuslaisista), iso muki pikakahvia (koska sen valmistukseen ei tarvitse uhrata aikaa kuin nimellisesti) kädessä tietoisena siitä että mihinkään ei ole varsinaisen kiire. Ei vielä hetkeen.

Huomenna... herätys taas tuttuun tapaan viideltä. 

Oh well.

Bo Karpelan, Lehtiä syksyn arkistosta

Bo Karpelan, Lehtiä syksyn arkistosta.

En voi suositella tarpeeksi. 

Tätä kirjaa lukiessa täytyy pitää lukematon määrä tuumuu- taukoja jotta käsittäisi kokonaisuudessa kielikuvat, mitkä taitava kirjailija on maalannut. Tätä kirjaa täytyy murustella, palata takaisin luvuissa, sivuissa ja lauseissa, ymmärtääkseen.

Kirjaa säyttää haikeus, rehellisyys, lopullisuuden käsittäminen sekä rajaton lempeys omaa itseään kohtaan. 

Unta kohtaan, kuolemaa kohtaan.

 Otteita luvusta 31

Arkisto tallentaa elettyä elämää, käytettyjä tai tuhottuja ajatuksia, totuuksia, jotka aika on vahvistanut tai kumonnut, se sisältää muistiinpanoja, päiväkirjoja ja aikakauslehtiä. Arkiston käytävillä kuuluu heikko mutta yksitoikkoinen vaikerrus, valitus, siellä kimmeltää alituisessa liikkeessä oleva hienojakoinen faktojen pölypilvi. Arkistoihin kerääntyvät kuolleet ja heidän tekstinsä, tuli rypistää kirjeitä, myrskyaallot heittävät rantaan sinettejä ja dokumentteja, varjonkaltaiset tutkijat kumartuvat historian ylle sen maatessa ruumiina leikkauspöydällä valmiina vertavuotavaan analyysiin ja paljastavaan ruumiinavaukseen.

Kuuntelen: ikuisesti virtaavan veden heikko kumu ja tuulen humina puissa saavuttavat minut.

Keskeytän kirjoittamisen ja tarkastelen paperille panemiani sanoja, jotka ovat kuin jonkin tuntemattoman linnun jalanjälkiä. Toden totta: tämä ei ole mikään lokikirja, joka kertoisi meille, miten on edetty suurten merten aalloilla tai petollisten saaristoväylien vesillä. Lokakuu jupisee ikkunan takana, ja ilmassa kieppuvat ensimmäiset lehdet

Ylimitoitetun kunnianhimon sijaan tarvitaan unen ja todellisuuden välistä tasapainoa, näkemystä ja lujaa kättä, itsepintaisuutta ja sopusointua, yksinäisyydessä yhteisyyttä, yhteisyydessä yksinäisyyttä. Uneksitun täsmällisyys: aina jotain arvoituksellista, selittämätöntä. Sen minä kohtaan suurten mestareiden töissä. Sanomattoman.

Howdy

Pitkästä aikaa päivää. 

Koskapa aikaa on vierähtänyt, ajattelin aloittaa kovasti tärkeällä havainnolla. Isoihin kananmuniin on onnistuttu jalostamaan tuplakeltuaiset. Kysymys varmasti on ainoastaan munivien kanojen iästä eikä tällä missääään nimessä ole mitään tekemistä hormonien kanssa. Mmm-hmmm... 

Ei mitään yhteyttä 

On toki todennäköistä että rasiassa keskimääräinen 70% todennäköisyys tuplakeltuaisiin on täysin sattumanvaraista.

Mmm-hmmmm...

The end times are nigh?

Ruokakaupassa. Keski-ikäinen äijä tuijottaa silmillä mitkä eivät sano mitään. Hän seisoo haara-asennossa, kädet nyrkissä lanteilla hyllyrivin päässä. Tumma  parta peittää naamaa ja karvasotku jatkuu aukottomana päälaelle asti. Käänyn katsomaan taakseni, ehkä tuolla otuksella on kumppani mikä tottelee nimitystä "emäntä" (tuollaisilla outksilla ei ole vaimoa, se on joko akka tai emäntä joka keittää perunat,saatana!). Takana ei kuitenkaan näy muita ihmisiä ja mietin pitäisikö olla jokseenkin huolissaan tilanteesta. Häl huiluu, ripeä siirtyminen pisteestä A pisteeseen B yleensä auttaa asiaa. Tilanne toistui 6 kertaa. Sama mies tuijotti kädet puuskassa hyllyrivin päässä tai heti selän takana, ei hievahtanutkaan, ei räpäyttänyt silmiään eikä häkeltynyt kun jo muutkin kiinnittivät kaupassa huomiota alati seuraavaan varjoon. Lopulta kurvasin ihan helvetin lujaa vauhtia kaupan päästä toiseen kassalle, helpottuneena siitä että noin jähmeä otus ei varmasti liiku samaa tuntinopeutta. Latasin ostokset hihnalle ja yritin mahtua laittamaan ostoskoria omaan pinoonsa. Takanani oli heti hanurissa kiinni paksu nainen joka urahteli vokaalivoittoisia ääniä vaan ei liikahtanut kun sanoin "anteeksi, tämä kori pitäisi laittaa paikalleen". Ursula ei hievahtanutkaan vaan jatkoi pihisevää hengitystään ja inahteluja ja urahteluja. En yleensä kiinnitä valtavasti huomiota ihmisiin mutta nyt piti ihan katsoa mikä tämä tällainen tyyppi oli. Kaikki vaatteet olivat entisten oloasujen ja urheiluvaatteiden hybridejä aikakaudelta jolloin yhdisteltiin hapon keltaista ja shokkipinkkiä, hiukset olivat niin rasvaiset että en usko että ne tarvitsivat muotoilutuotteita lyhyeen takatukkastailiin. Naisen vieressä seisoi karvanaamainen mies joka tuijotti hievahtamatta, kädet nyrkissä vyötäröllä. Katsoin toisesta toiseen ja päättelin että jos nuo kaksi puuttuvan linkin edustajaa eivät ole jo kimpassa, evoluution väliinputoajat menettävät erinomaisen tsänssin tässä ja sihisin näille että aikooko kumpikaan liikahtaa vai seisotaanko tässä kenties vielä kovin monta hetkeä. Miehessä ei näkynyt mitään ymmärryksen merkkiä. Naisesta lähti osaksi tukahdetettu pihisevä, kimakka inahdus mutta yksikään kärry ei liikahtanut. Tarrasin sen... henkilön(?) ostoskärryyn ja hivautin sen raivona kuin pieni orava sivuun, paiskasin korin paikalleen ja ruimasin niiden otusten kärryn takaisin omaan paikkaansa. Nainen katsoi kauhuissaan minua "iik, ihmiskontakti, scottybeammeup!"- ilmeellä ja pönöttävä äijä kääntyi rasvaisen naisen puoleen ja urahti jotain. Naisesta pääsi huojentunut kurkkuääni.

Eilen naapurissa kävi 7 paloautoa, tuttavan reitittimestä (ei tässä maassa) löi salama heille sisälle, serveri oli kaatunut hetkeksi ja Mars oli oppositiossa Maahan. Mmm-hmm.

Tänä päivänä

Nokikahvia kangasmetsässä, 

poikalapsen ensimmäinen vuolema makkaratikku,

keskusteluja psykologiasta,

kevään viimeinen kävely jäällä,

nyt väsyttää.

Tänään oli hyvä päivä.

Viisi vastausta

Zepalta nappasin ja hyväks havaitsin

1. Onko unelmilla siivet?

En usko että olisi kovin fiksua liittää epämaterialistiseen käsitteeseen materiaalisia attribuutteja saati määreitä. Esmes siivet. Jos nyt lakkaisin pilkun viilaamisen niin voitaisiin viedä ideaa "unelma" etiäppäin. Jos ajatellaan että on unelma, haaveilee jostain ihan kiva ja näin päin pois. Ketä lämmittää. Jos taas ajatellaan että jotain haluaa ihan veren maku suussa ja intopinkona, silloin ollaan ehkä hiukan lähempänä. Jos ajattelee taasen tätä asiaa siltä kantilta että se jo olisi, miltä se tuntuisi, minkälaiset olosuhteet silloin olisi ja kuinka se vaikuttaisi kaikkiin muihin olosuhteisiin elämässä- silloin ollaan jo matkalla. Taiat lopulta ovat keskittynyttä energiaa minkä on antanut eteenpäin. Loppupelissä ihminen vapauttaa uskomattomat voimavarat jos ottaa ne yli 90 passiivista aivoprosenttia aktiivisempaan käyttöön.  Alitajunnan voima on valtava, niin hyvässä kuin pahassa

2. Mitä haluaisit oppia? 

Haluaisin palata vielä opiskeluiden pariin tai muuten järjestää itseni tilanteisiin että pääsisin mukaan tutkimuksiin ja viemään eteenpäin autismin kirjoisten asioita. Omasta kokemuksesta olen huomannut että Suomen terveydenhuollossa on MASSIIVINEN tyhjiö ja puute. Henkilökunta joka on koostunut neurotyyppisistä henkilöistä jotka yrittävät "integroida" ja normalisoida autisminkirjoisia normityyppiseen yhteiskuntaan. Ongelma tulee aina olemaan siinä että neurotyyppiset vain eivät tiedä miltä tuntuu loppupelissä olla autisti- tai sen "sateenvarjon alla". Otetaan kuka tahansa aspergerilapsi joka tuijottaa testaajaa lakonisesti eikä sano mitään vaikka piirrettyjä kuvia on ladottu nenän eteen ja niihin pitäisi reagoida. Huone on luultavasti sairaalaolosuhteissa valkoinen, kaikuva, siellä on loisteputkivalot ja testaaja kenties on tuntematon, kummalliselta haiseva uusi tyyppi joka kenties puhuu lapsen korviin kovalla äänellä. Niin paljon aistikuormitusta lamauttaa lapsen ja tyypillinen monen aikuisen asenne jossa oletetaan lapsen olevan tässä kosmoksessa miellyttääkseen häntä ja automaattisesti tehdäkseen tämän aikuisen työnteon miellyttäväksi on väärä. Autistiselle lapsellekin on kerrottava fiksusti ja loogisesti miksi tehdään tällainen tehtävä, mitä tapahtuu sen jälkeen ja testin  aikana. Himmennetään valoja, puhutaan selkeästi ja astetta hiljempaa, istutaan lapsen kanssa samalla tasolla eikä tuijoteta silmiin. Se on hyökkäävää näiden lasten kielellä. Monet autismin kirjon piirissä olevista ihmisistä on lähtökohtaisesti lähempänä omia aistejaan, intuitiotaan ja omia normejaan. Se maailma on monesti kaoottinen ja pelottava. Kun Temple Grandin vertasi autistia saaliseläimeen, samaistui lehmään, ymmärsin heti. Sitä samaa tapahtuu joka päivä kaikkien muidenkin autistien kohdalla. Haurasta astiaa ei saa runnoa! Samalla olisi hyödyllistä ja motivoivaa valjastaa kaikki se voimavara! Aivot jotka ovat jo lähtökohtaisesti rakennettu loogista, älyllistä päättelykykyä varten monesti jäävät neurotyyppisessä yhteiskunnassa jonkun kummallisuuden jalkoihin. Poika monta vuotta sitten itki ja kysyi miksei hän voi olla normaali, niin kuin kaikki muut. Sanoin että ilmaisu normaali itse asiassa tulee, kun otetaan ihmisistä ryhmä ja karsitaan sieltä ääripäät pois. Toisin sanoen voitaisiin verrata tätä synonyymiin keskiverto. Vaikka nyt kovasti pohtisin, niin en kerta kaikkiaan keksi mitä niin tavattoman hienoa olisi olla neurotyyppinen. Siihen ei edes ole parannuskeinoa. 

Tällä saralla olisi tosiaan hurjasti parannettavaa Suomessa. Autismi on vielä niin kuitenkin tuore asia ja tässä maassa asuu kolkko pohjavire missä sairaanhoitohenkilökunta asettuu päättävään, dominoivaan asemaan ja sieltä sanelee sekä potilaalle että tämän  perheelle kuinka asiat ovat, eivätkä lääkärit itsekään usein tiedä lopulta tarpeeksi asiasta. On loistaviakin neurologeja, jälkikasvun tielle on ilmiintynyt yksi sellainen jo monta vuotta sitten. Ongelmaksi muodostuu kaikki se muu mittava henkilökunta joka tarvitsisi valtavasti tukea omaan neurotyyppisyyteensä.

Selkäytimessä asti tiedostan että kunhan löydän tieni siihen asemaan että pääsisin "tulkiksi" neurotyyppisten ja autistien välille, pääsisin vaikuttamaan valtavan tärkeisiin asioihin jotka auttaisivat monia, edistäisi tutkimuksia ja antaisivat kommunikaatioväyliä osapuolten välille. Kokemuksesta tiedän että tässä maassa tarvitaan titteli ennen kuin "alan ammattilaiset" ovat läheskään vastaanottavaisia millekään viestille. Moni päin vastoin, luterilaiseen henkeen kieltävät kaiken ja periaatteesta asettuvat vastahankaan jos on "vain vanhempi" riippumatta siitä että kys. ammattilainen edes ollut tietoinen viimeisimmistä tutkimuksista ja terapiakokemuksista. Autismin tutkimus on monisssa maissa todella hienossa nousussa ja tietoa löytyy niin paljon, kuin sitä jaksaa aktiivisesti hakea, lukea ja omaksua. Tässä maassa riittää sarkaa tällä alalla. 

3. Millainen on hyvä päivä?

Mutkaton, helppo ja ilahduttava. Tällaiseen päivään varmastikin sisältyisi lukuisia hyviä kirjakokemuksia, hyviä ihmisiä ja erinomaisia ruokakokemuksia ja ehdottomasti shampanjaa. Lämmin päivä, jolloin tukka olisi hyvin, vuodevaatteet vastavaihdettuja ja rapsakaksi silitettyjä (myönnän, joskus tärkkään niitä...), vaatteet silkkiä ja hiukset olisivat taas pitkät. Kahvi ja suklaa olisi tummaa, oikeaa ja syvää ja kynnet olisivat rubiininpunaiset.

4. Kuvaile itseäsi kolmella sanalla.

Periksiantamaton, rehellinen, lojaali.

5. Mitä seuraavaksi?

Pojan kanssa yhteistä aikaa.

Väsyttäviä ihmisiä

Miittingissä tänään. Vastassa henkilöitä, instituution edustajia vallan. Palaveerasivat etukäteen keskenään keräten voimiaan ja yhteistä strategiaa. Lipuivat sisään vakavina, henkisesti jo tietoisina tilanteen tärkeydestä, omasta oikeamielisyydestään ja linjauksestaan mikä nyt ei kuitenkaan ollut faktuaalinen, mutta kuitenkin mukavuutta heille itselleen tuova. Fantastisen moni ihminen on kovin motivoitunut tekemään ihan helvetisti työtä saadakseen muut puolelleen  koska se tekee heille hyvän fiiliksen, vahvistaa oikeutuksen ja vahvistuksen tunnetta.
Kun useamman ihmisen kollektiivinen vöyhkä on tarpeeksi vahva se yllättävää kyllä, saavuttaa usein vahvan aggressiivisuuden löyhkän. Paiskataan sekaan pari pikkuvirkamiestä tai terveydenhoitoalan työntekijää, saadaan niin topakka pätevyyden yksikkö joka ihan pokerinaamalla tuhisee että ruohohan on sinistä aivan selvästi, yritetäänkö nyt saada ideaa vihreästä ruohosta vaikka näinjanäinmonen työuravuoden jälkeen on kyllä tullut todennettua että ruoho on sinistä. Kerrassaan. Tässä vaiheessa kun antaa ilmi että tämä asia on jo käsitelty, esimiehiensä kanssa joten voidaan siirtyä asiassa eteenpäin. MMMMUUUUURDAAAAHHH! Yllättävän nopeasti tylyttäminen saa alentuvan sävyn ja se kun ei tartu eikä tepsi, ihan pelkästään alleviivataakseen yllättävän moni pikkudirikka alkaa avoimen vittuilun ja nimittelyn.
Tänään tein selväksi että tietynlaiset kommentit vaativat jotain faktuaalista pohjaa, muuten alan helposti ajattelemaan josko olisi aihetta ottaa yhteyttä näistä ajatuksista vielä heidänkin esimiehiään ylemmälle taholle. Porukan herra tietysti ei antanut itselleen tilaa tappiolle ja lausui dramaattisesti ihan saatanan typerää kommenttia. Koska tietyllä (täysin sairaalla) tavalla oma hupinsa on vedättää vedättäjää, mutta hauskaa tämä on vain hyvin lyhyen aikaa ennen kuin ei vaan jaksa vääntää, lähdin pelaamaan mukaa. Loihdin naamatauluuni äärimmäisen vakavan ilmeen ja myöntelin kaiken, kunnes annoin tampioiden itsensä hokata sen saissen määrän mitä ainoastaan peesasin. Siinä vaiheessa kun konsensus hiljaisena ja hämmentyneenä laskeutui läsnäolijoiden keskelle ja hitaammatkin hokasivat mitä juuri oli tapahtunut, tylytys loppui siihen paikkaan ja asiassa päästiin etenemäänkin. Ihme säätöä ja rituaaleja pitää ihmisillä olla! Eikö vain voisi mennä suoraan saatana asiaan ja käyttäytyä niin kuin järkevät aikuiset?
Jos ei kerta kaikkiaan onnistu ja jos satun olemaan tarpeeksi kypsä jo valmiiksi, nopeutan mielelläni henkisen kasvun prosessissa.

Poikani kantaa mustaa viittaa

Sanat olivat tikareita, 

lentäviä nuolia Kyöpelinvuorelta.

Yhtään tikaria en vedä takaisin,

annan kirkuvien noitien tehdä tehtävänsä.

Tänä yönä lähden matkalle,

otan korpinsulan mukaan.

Kirjoitan sillä loitsut,

tervaan mustat ruusut portinpieleen merkiksi.

Kun tulen matkalta takaisin,

en tule yksin. 

Tuon mukanani rikin ja piikiven,

kutsun edeltämenneet.

Noidan lapsi kantaa mustaa viittaa.

Se ei ole aina kevyt

mutta sen yli ei kävellä edes lumikengillä.

Se on tehty mustista korpinsulista, 

piikivestä ja rikistä.

Edeltämenneet ovat sen kutoneet.

Älä siis aloita,

kurja ihminen.

Älä aloita mitään mitä et voi viedä loppuun.

Poikani kantaa mustaa viittaa.

Havaintoja tältä illalta

Jos ja kun tukan leikkaa todella lyhyeksi, se ei pysty pörhiintymään niin vimmalla koska siinä ei ole siihen pituutta enää (duh, mutta kullanarvoinen knoppi siinä tapauksessa että leipiintyy 37283473 ilmansuuntaan tojottaviin hiuksiin jotka vääntyvät just sinne mihin niitä huvittaa, eli aivan eri suuntaan kuin yksikään muu lähellä hengaavista hiuksista). Mitä enemmän ikää tulee, sitä kiharammaksi fleda näyttää muuntuvan.
Pentuna mulla oli punaiset korkkiruuvit luomuna. Olet vain kahdesti nuori, väitetään.

Meidän isännöitsijä on yks saatanan kusipää- äijä. Se mulkvisti vääntää aina lämmöt pienemmälle perjantai-iltana duunista lähtiessään ja nostaa ne takaisin entiselleen maanantai-aamuna ja kuvittelee että kaikki on yhtä tyhmiä kuin se eikä kuuuuukaan huomaa mitään... paitsi että meillä viipotetaan sisälläkin karvakengät jalassa että jalat edes pysyis lämpöisinä. Se vittupää teki tätä ihan samaa ennen putkiremppaa kun asunnon keskilämpötila oli 16-17 astetta. Olishan se ihan helvetin ikävä että asukkailla olisi inhimilliset olot. Painuis jo helvettiin! Korkeasaaresta varmasti löytyis joku apina tai papukaija joka hoitais sen urpon duunit sata kertaa fiksummin.

Sisätilalämmitin on ihana! Pirssi tuoksuu samalta kuin kesäisin eikä ole niin kostea sisätiloistaan kuin tähän astisina talvina.

Ostin tänään nahkasohvan kirppikseltä ja se on ihana! Olen hurjan iloinen ja sain myyjän vielä ajamaan sen meille himaan. Se mies seisoi keskellä meidän kämppää ja huokaisi ajatuksissaan "on teillä hienoo. On teillä kyllä kamalan hienoo. En mä kyllä ole koskaan tällaisessa paikkaa käynyt. Täällähän on vaikka mitä hienoo..." Loistin kirkkaana ja toivoin että äijä jatkaisi mahdollisimman kauan. Järkyttävää. Näinkö pieni elämä sitä itsellä on. Selkeästi juu.
Miekkonen huomasi heti että "teillähän on hei paljon kirjoja". Mmm-hmmmm. Vesi on kans märkää. Ostin siltä lyhyen neuvottelun jälkeen kolme pahvilaatikollista kirjoja kympillä. Putsasin ja karsin yhden lootallisen niistä kirppikselle lahjoitukseen ja... meillä on nyt kuulkaa aika akuutti kirjahyllypula. Oli jo tätä ennenkin mutta nyt se on jo tosi paha. Hyvä probleemi jos nyt verrattais niihin muihin. Ei verrata...

Sohvan myötä olohuoneen dynamiikka muuttui. Siellä täytyy vaihtaa järjestystä. Piirtelen suunnitelmat mittakaavaan valmiiksi, mietin delegaatiota ja murehdin myöhemmin, kuinka pitkään malttaa odottaa.
Selkeästi tulevaisuudessa on kuitenkin odotettavissa klassisen kirjaston pohjaratkaisu kuitenkin.
Groovy, babe.

Onkohan sudoku-koukkuun jääneille vertaistuki ryhmää olemassa? Ihan vain tiedustan...

Ei mulla taida tässä muuta olla. Paitsi että tulis pian kesä! Tää pää pieneni sulkasadon yhteydessä niin että myssyt tippuu nenään asti. Sitä paitsi talvi ei yhtään sovi mun stailiin. Olen mekkoihminen.

Sori, gotta go. Sudoku kutsuu!

2014

Se tuli ja vei tassut alta.

Maailman  rumpu lyö tahtia  ja minä seuraan enkä kysele.

En ennätä. 

Hyvin lyhyessä ajassa olen huomannut ettei ylitse kävellä enää lumikengilläkään.

Entinen kuori oli jo loppuun kaluttu. 

Siihen ei voi enää palata.

Ei ole enää tarvetta.

Otsaan tuulee.