Bo Karpelan, Lehtiä syksyn arkistosta.
En voi suositella tarpeeksi.
Tätä kirjaa lukiessa täytyy pitää lukematon määrä tuumuu- taukoja jotta käsittäisi kokonaisuudessa kielikuvat, mitkä taitava kirjailija on maalannut. Tätä kirjaa täytyy murustella, palata takaisin luvuissa, sivuissa ja lauseissa, ymmärtääkseen.
Kirjaa säyttää haikeus, rehellisyys, lopullisuuden käsittäminen sekä rajaton lempeys omaa itseään kohtaan.
Unta kohtaan, kuolemaa kohtaan.
Otteita luvusta 31
Arkisto tallentaa elettyä elämää, käytettyjä tai tuhottuja ajatuksia, totuuksia, jotka aika on vahvistanut tai kumonnut, se sisältää muistiinpanoja, päiväkirjoja ja aikakauslehtiä. Arkiston käytävillä kuuluu heikko mutta yksitoikkoinen vaikerrus, valitus, siellä kimmeltää alituisessa liikkeessä oleva hienojakoinen faktojen pölypilvi. Arkistoihin kerääntyvät kuolleet ja heidän tekstinsä, tuli rypistää kirjeitä, myrskyaallot heittävät rantaan sinettejä ja dokumentteja, varjonkaltaiset tutkijat kumartuvat historian ylle sen maatessa ruumiina leikkauspöydällä valmiina vertavuotavaan analyysiin ja paljastavaan ruumiinavaukseen.
Kuuntelen: ikuisesti virtaavan veden heikko kumu ja tuulen humina puissa saavuttavat minut.
Keskeytän kirjoittamisen ja tarkastelen paperille panemiani sanoja, jotka ovat kuin jonkin tuntemattoman linnun jalanjälkiä. Toden totta: tämä ei ole mikään lokikirja, joka kertoisi meille, miten on edetty suurten merten aalloilla tai petollisten saaristoväylien vesillä. Lokakuu jupisee ikkunan takana, ja ilmassa kieppuvat ensimmäiset lehdet
Ylimitoitetun kunnianhimon sijaan tarvitaan unen ja todellisuuden välistä tasapainoa, näkemystä ja lujaa kättä, itsepintaisuutta ja sopusointua, yksinäisyydessä yhteisyyttä, yhteisyydessä yksinäisyyttä. Uneksitun täsmällisyys: aina jotain arvoituksellista, selittämätöntä. Sen minä kohtaan suurten mestareiden töissä. Sanomattoman.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti