Mutta paras kommentti ikinä on jälkikasvun pohtiva analyysi äiti- henkilön tarpeesta käyttää epäkurantteja ilmaisuja; "Äiti, mä en käsitä miksi sä kutsut edelleen mua sun pupuksi koska en mä ole pupu etkä sä ole jänis joten mä en mahdollisesti voi olla sun pupu-jälkeläisesi. Me kuulutaan Homo Sapiens- ihmisrotuun ja sinun alalajisi on nainen ja minun mies mutta mä olen vasta poika. En jänis. Ihminen."
Tämän jälkeen ihmisrodun jälkeläiseni kohotti lukulaseja nenällään ja palasi huoneeseensa jatkamaan laivan pohjapiirrustusta. On se niin näppärä kyllä, mun pupuseni.
4 kommenttia:
No kyl mun kissakin välillä ihmettelee, kun kutsun sitä pupuksi. Kun hän on mielestään kuitenkin kissa.
Lapset, saatana. Mitä tosikkoja!
Aivan juu, tosikkoja!
... mähän itse EN lukenut Tsehoveja, Tolstoita enkä Dostojevskejä kersana, en lainkaan *köh*.
Ja kun se vakava nutturapää lumikeon juurella kysyi leikkiin kehottavalta opettajalta miksi pitäisi mennä leikkimään, mitä hyötyä siitä on (täysin vilpitön kysymys mikä johti kriisipuheluun himaan "teidän lapsi ei osaa leikkiä!") sen täytyi olla ihan joku muu. Mmm-hmm.
Kissoilla tosiaan on fantastinen kyky dissata palvelijoitaan. Mulla oli jostain syystä idiootti tapa laittaa entisen kissani hampaiden väliin lyijärin aina valmiiksi, you know aina kun se haukotteli... Tämä luonnollisesti johti lukuisiin väsyneisiin mulkaisuihin. Mulla oli joka kerta yhtä hilpeää. Jep, halvat huvit ja näin päin pois...
Munkin kissa (t, myös menneet) tietää on kynätempun :-D Taitaa kuulua kollektiiviseen alitajuntaan.
Selkeästi. Ne jotenkin osaa laittaa aina ihminen-kissa perspektiivin oikeaan fiksuusjärjestykseen jo puolikkaallakin ryytyneellä tuijotuksella.
Lähetä kommentti